Kun aivot tilttaavat

Olin unohtanut julkaista helmikuussa kirjoittamani tekstin, joten sen julkaisin tänään. Tässä jatkoa siinä tekstissä oleville asioille. Asiat ovat edenneet viime päivityksestä, tosin ei parempaan suuntaan. Nyt minulla on virallinen päätös lastensuojelusta... Ei oota tuli, eli ei apuja odotettavissa mistään. Lastensuojelun alkaessa tutkimaan tilannettamme, menetimme ainoan suojaverkon, joka väistyy mikäli lastensuojelu tulee mukaan kuvioon eli jäimme nyt lapsen kanssa tyhjän päälle. Itse jäin sairaslomalle, syynä pitkittynyt unettomuus. Sairasloman aikana on selvinnyt, että olemme taloudellisesti kusessa, koska väsymyskuukausina olen onnistunut sössimään laskujen maksun jotenkin tavalla jota en vieläkään käsitä. Ilmeisesti väsyneenä ei onnistu edes laskeminen oikein. Olemme rampanneet lapsen kanssa poliklinikoilla, jos jonkin valtakunnan tutkimuksissa, koska lapsen veriarvo verikokeissa heitti todella pahasti. Koulusta painetaan päälle, koska emme ole saaneet päätöstä kuntoutuksen jatkosta, sekä muutenkin lapsen tilanne huolettaa oppimisvaikeuksien takia. Lisäksi on runsaasti poissaoloja, kiitos kaikissa testeissä ja lääkäreillä juoksuista.

Äitini tilanne on säilynyt suhteelllisen samana, nyt tosin menossa tyynempi vaihe eli harhaisuus ei ole niin niskanpäällä kuin viime aikoina on ollut. Harhaisuusvaiheen aikana hän kävi lääkärillä (muusta kuin mielenterveys asiasta), ja oli kertonut näkemyksensä maailman menosta. Siitä huolimatta lääkäri ei nähnyt tarpeelliseksi lähettää häntä mihinkään konsultaatioon.

Herää kysymys, kuinka pohjalla ihmislapsen pitää olla, että saat apua lastensuojelusta. Vai onko tämän päivän ainoa apu se, että odotettaan, koska vanhemmat ottavat pohjakosketuksen ja huostaanotto jää ainoaksi vaihtoehdoksi. Itselläni tuo pohjakosketus ei taida olla kovin kaukana, sillä unettomuuteen määrätyt unilääkkeetkään eivät katkaise ajatuksen virtaa, eivätkä näin ollen ole auttaneet unettomuuteen. Tällä hetkellä selvittelen vapaaehtoiseen edunvalvontaan pääsemistä. Sillä en ole millään valtakunnan tasolla kykeneväinen hoitamaan raha-asioitani, koska en kykene hahmottamaan missä mennään ja mitä pitäisi maksaa. Nyt voisin sanoa, että on tullut tutuksi tilanne, kun aivot tilttaavat....

paranoidia skitsofreniaa....

Tässä on vierähtänyt tovi, kun viimeksi olen päivitellyt blogia, mutta aika on suorastaan lentänyt. Viime päivityksestä on tapahtunut vaikka mitä, mutta aloitetaanpa salaliittoteorioita rakastavasta äitistäni. Hänen mielenterveytensä on on syksyn ja talven aikana hiipunut koko ajan. Tällä hetkellä kuulee ääniä, ja näkee perkeleitä joka paikassa. Hän on myös muistanut ilmoittaa, että minä olen perkeleen lapsi, ja tämänkin oikein kirjeteitse. Sukulaiset ja äitini ystävät soittelevat vuoron perään, että ovat huolissaan hänestä, kun on pistänyt puhelimen pois, lakkauttanut nettiyhteydet ym. ettei USA pääse vakoilemaan häntä. Hän on alkanut käyttäytymään kuin olisi koko ajan psykoosissa, ja koska hänessä ei omasta mielestään ole mitään vikaa, vaan me kaikki muut ollaan sairaita, ei häntä lääkäriin saa vapaaehtoisesti. Nyt olen selvitellyt pakkohoito mahdollisuutta, koska hän alkaa olemaan vaarallinen ympäristölleen. Ei fyysisesti mutta henkisesti sitäkin enemmän. Lapsia ei mummun lähimaastoon voi viedä, koska saattaa puhua mitä sylki suuhun tuo, suodattamatta ollenkaan, mikä on lapsen aikana soveliasta puhua. Olen puhunut lääkärin kanssa hänestä, ja lääkäri ilmoitti, että oireet viittaa paranoidiseen skitsofreniaan, mutta täyttyykö pakkohoitokriteerit, se on toinen juttu.
Lisäksi oman lapsukaiseni kohdalla neuropsykologinen kuntoutus on päättymässä, ja on aika tullut juosta papereiden perässä, jotta saamme jatkohakemuksen sisään. Samaan aikaan lapseni on alkanut reagoimaan mummun käytökseen, ja kuten lapset yleensä, hän luulee, että on hänen syytään, että mummu käyttäytyy vähän oudosti. Nyt yritetään saada lapsen tilannetta paremmaksi ja samaan aikaa pitää mummun kanssa rajoja, jotta lapsi ei saisi enempää vaikutteita, ja pääsisi yli tuosta mummun tilanteesta.
Itselläni vielä on helvetillinen työrumba ollut päällä ja kaikkien näiden asioiden yhteistuotoksena päätti nukkumatti ottaa lopputilin. Mennessäni lääkärille hakemaan apua nukahtamisongelmiin, oli lääkärin kanta heti selvä... masennuslääkkeet ratkaisevat kaiken. Ilmoitin lääkärille, että ongelmani ei ole masennus ja minulla ei siihen viittaavia oireita ole, joten pidetään ne pillerit siellä pöytälaatikossa vain, mutta jos jotain saisi, että saisi nukahdettua. Tähän lääkäriltä ei sitten muka löytynytkään apua. Olen tässä kohta 3 kuukautta mennyt 2 tunnin yöunilla ja kroppa on kovasti kiitellyt asiasta. Totesin, että nyt tarvitsen apua, ja päätin turvautua lastensuojelun apuun ja lähdin hakemaan tukiperhettä 1 krt /kk. Ensinnäkin jouduin odottamaan lastensuojeluviranomaisen tapaamista kuukauden ja toisekseen, apua on turha odottaa, koska sossutädin mielestä meillä ei ole mitään muuta ongelmaa, kuin korkeintaan asennevamma. Tästä tapaamisesta on nyt viikko  ja heistä ei sen jälkeen ole kuulunut mitään... ilmeisesti olisi pitänyt mennä tapaamiseen köysi kaulan ympärillä ja vaseliini purkki taskussa...
Kauniisti voisin sanoa, että lastensuojelusta jäi sellainen jälkimaku, että heitä ei (kauniisti sanoen) vittuakaan kiinnosta. En enää ihmettele mikseivät täysin pohjalla olevat ihmiset hae apua, jos olet pohjalla, jaksatko tapella viranomaisien kanssa, että saisit tarvitsemasi avun...

Tälläistä tällä kertaa, perästä kuuluu miten asia etenee....

Kirjoittelin tämän tekstin jo helmikuussa, ja nyt sitten huomasin, että olen unohtanut julkaista... no parempi myöhään kuin ei milloinkaan....