Tässä on vierähtänyt tovi, kun viimeksi olen päivitellyt blogia, mutta aika on suorastaan lentänyt. Viime päivityksestä on tapahtunut vaikka mitä, mutta aloitetaanpa salaliittoteorioita rakastavasta äitistäni. Hänen mielenterveytensä on on syksyn ja talven aikana hiipunut koko ajan. Tällä hetkellä kuulee ääniä, ja näkee perkeleitä joka paikassa. Hän on myös muistanut ilmoittaa, että minä olen perkeleen lapsi, ja tämänkin oikein kirjeteitse. Sukulaiset ja äitini ystävät soittelevat vuoron perään, että ovat huolissaan hänestä, kun on pistänyt puhelimen pois, lakkauttanut nettiyhteydet ym. ettei USA pääse vakoilemaan häntä. Hän on alkanut käyttäytymään kuin olisi koko ajan psykoosissa, ja koska hänessä ei omasta mielestään ole mitään vikaa, vaan me kaikki muut ollaan sairaita, ei häntä lääkäriin saa vapaaehtoisesti. Nyt olen selvitellyt pakkohoito mahdollisuutta, koska hän alkaa olemaan vaarallinen ympäristölleen. Ei fyysisesti mutta henkisesti sitäkin enemmän. Lapsia ei mummun lähimaastoon voi viedä, koska saattaa puhua mitä sylki suuhun tuo, suodattamatta ollenkaan, mikä on lapsen aikana soveliasta puhua. Olen puhunut lääkärin kanssa hänestä, ja lääkäri ilmoitti, että oireet viittaa paranoidiseen skitsofreniaan, mutta täyttyykö pakkohoitokriteerit, se on toinen juttu.
Lisäksi oman lapsukaiseni kohdalla neuropsykologinen kuntoutus on päättymässä, ja on aika tullut juosta papereiden perässä, jotta saamme jatkohakemuksen sisään. Samaan aikaan lapseni on alkanut reagoimaan mummun käytökseen, ja kuten lapset yleensä, hän luulee, että on hänen syytään, että mummu käyttäytyy vähän oudosti. Nyt yritetään saada lapsen tilannetta paremmaksi ja samaan aikaa pitää mummun kanssa rajoja, jotta lapsi ei saisi enempää vaikutteita, ja pääsisi yli tuosta mummun tilanteesta.
Itselläni vielä on helvetillinen työrumba ollut päällä ja kaikkien näiden asioiden yhteistuotoksena päätti nukkumatti ottaa lopputilin. Mennessäni lääkärille hakemaan apua nukahtamisongelmiin, oli lääkärin kanta heti selvä... masennuslääkkeet ratkaisevat kaiken. Ilmoitin lääkärille, että ongelmani ei ole masennus ja minulla ei siihen viittaavia oireita ole, joten pidetään ne pillerit siellä pöytälaatikossa vain, mutta jos jotain saisi, että saisi nukahdettua. Tähän lääkäriltä ei sitten muka löytynytkään apua. Olen tässä kohta 3 kuukautta mennyt 2 tunnin yöunilla ja kroppa on kovasti kiitellyt asiasta. Totesin, että nyt tarvitsen apua, ja päätin turvautua lastensuojelun apuun ja lähdin hakemaan tukiperhettä 1 krt /kk. Ensinnäkin jouduin odottamaan lastensuojeluviranomaisen tapaamista kuukauden ja toisekseen, apua on turha odottaa, koska sossutädin mielestä meillä ei ole mitään muuta ongelmaa, kuin korkeintaan asennevamma. Tästä tapaamisesta on nyt viikko ja heistä ei sen jälkeen ole kuulunut mitään... ilmeisesti olisi pitänyt mennä tapaamiseen köysi kaulan ympärillä ja vaseliini purkki taskussa...
Kauniisti voisin sanoa, että lastensuojelusta jäi sellainen jälkimaku, että heitä ei (kauniisti sanoen) vittuakaan kiinnosta. En enää ihmettele mikseivät täysin pohjalla olevat ihmiset hae apua, jos olet pohjalla, jaksatko tapella viranomaisien kanssa, että saisit tarvitsemasi avun...
Tälläistä tällä kertaa, perästä kuuluu miten asia etenee....
Kirjoittelin tämän tekstin jo helmikuussa, ja nyt sitten huomasin, että olen unohtanut julkaista... no parempi myöhään kuin ei milloinkaan....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti